”Tuulivoimapuisto” on irvokas ja tarkoituksellisen taitavasti luotu mielikuva kansalaisille. Miksi ihmeessä ei vastaavasti puhuta esimerkiksi Olkiluodon ydinvoimapuistoista?

Puistoihin ei kuulu, järeitä 14–20 metriä leveitä sepeliteitä, ei jäätä heittäviä ja ääntä ympärilleen aikaansaavia hirviörakennelmia, tuhottuja maisemia, kaadettuja metsiä ja voimalinjoja. Miten paljon tuhotaankaan ympäristöä ja hiilinieluja näillä teollisuuslaitosalueilla? Pelkästään yhden tuulivoiman teollisuusalueen takia kaadetaan metsää, räjäytetään kallioita, huoltoteiden, varsinaisen tuulitemppelin ja voimalinjojen vuoksi jopa kymmeniä hehtaareja.

Betonia menee yhden myllyn perustukseen lähemmäs tuhat kuutiota. Kiinalaista terästä kuluu hirveitä määriä. Tuulivoiman turbiiniin tarvitaan harvinaisia maametalleja. Lavat ovat pääosin lasikuitua, joka on ympäristöjätettä ja sitä syntyy valtavia määriä kaikessa hiljaisuudessa. Tuulivoimaloissa ei ole juuri mitään Suomessa valmistettavaa materiaalia. Huoltomiehistöt ovat pääosin ulkomaisia.

Suomeen ja muihin pohjoismaihin rakennetaan maailman isoimpia tuulivoimaloita. Varsinkin länsirannikko on jokseenkin koko mitaltaan jättivoimaloiden valloittamaa maisemaa. Helsinkiä ympäröi 100 kilometrin suojaetäisyys, syrjäisemmissä osin Suomea riittää 600 metriä. Uudellemaalle ei saada rakennetuksi lähisähköä tuottavia ”tuulivoimapuistoja”, koska vastustus olisi raivokasta.

Tulevaisuudessa ”tuulivoimapuistot” siirtyvät suurelta osin mitä mielikuvitusrikkaimpien omistajatahojen haltuun. Kunnista yritetään epätoivoisesti saada yhteyttä uuteen omistajaan – tuloksetta. Eivät auta mitkään sopimuksessa olevat lupaukset ja velvoitteet myöskään, jos yhtiö on vararikossa.

Juridisesti on selvitetty maanvuokraajan olevan ensisijainen purkamiskuluista vastaava, seuraavaksi käännetään kunnan taskut ja lopulta veronmaksajat hoitavat loput.

Tuomo Kangas
Kaskinen

Alkuperäinen Tuomo Kankaan mielipidekirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus-lehdessä 19.04.2021.