Netissä on tänä talvena levinnyt fantastisen kauniita kuvia Niagaran putouksilta. Kuvissa pakkanen on jähmettänyt putouksen reunalta syöksyvän veden jääpuikoiksi ja -lohkareiksi. Sellaista on tapahtunut vain todella harvoin.
Putouksilla vierailijoille se on ollut elämys. Samalla monet kysyvät: tätäkö on ilmaston lämpeneminen?
Kysymys ilmaston muutoksesta on jakanut ihmiset leireihin, jossa ääripäät ovat kaukana toisistaan. Vaaran punaista lippua heiluttavat ilmaston muutoksen usein kiivaat puoltajat. Niihin kuulunevat lähes kaikki niin sanotut vihreät. Heidän mukaansa ilmaston muutos on ihmiskunnan tämän hetken elinkysymys. Tien päässä on väistämätön tuho, tulvat, helteet, kato, elämän edellytysten kuihtuminen. Katastrofin välttämiseksi mikään hinta ei ole liian suuri, ihmisten tulee olla valmiita kaikkien arvojen uudelleen punnitsemiseen ja tarpeen vaatiessa niiden uhraamiseen yhteisen edun hyväksi. Monet tutkijat ja vakavasti otettavat tiedemiehet ovat tällä samalla puolella rintamalinjaa ja heillä on runsaasti tieteellistä näyttöä kantansa tueksi.
Toisessa ääripäässä ovat jyrkät epäilijät, mukana myös suuri joukko tutkijoita ja tiedemiehiä jotka eivät pidä näyttöä riittävänä ja jotka katsovat ettei katastrofiin johtavalla ilmaston muutoksella ole pitäviä perusteita. Heidän mielestään esim. tilastotietoa sään muutoksista menneisyydessä ei ole riittävästi. He löytävät monia sellaisia yhtymäkohtia, jotka todistavat että nykyisessä muutoksessa on kysymys sään normaalista, pitkäaikaisesta vaihtelusta. Monet näistä kriitikoista pitävät ilmaston oletettua muutosta suurena erehdyksenä, joka kostautuu yhteiskunnalle kalliisti.
Näistä kahdesta ryhmästä punaista lippua heiluttavat ovat selvästi voitolla. He ovat saaneet aikaan, että ilmaston muutoksen takia säädetään lakeja, pidetään kokouksia joissa pyritään valtioiden yhteisiin tavoitteisiin. Epäilijöitä ei näissä kokouksissa näy. Ilmaston muutos on yleisesti hyväksytty asia, sen epäilijät on leimattu vääräuskoisiksi, heitä on uhkailtu ja heitä on pantu mielipiteensä takia viralta. Vain hyvin harvoin esim. julkinen sana asettaa muutokset ilmastossa kyseenalaisiksi. Se ei ole muodikasta. Poliitikolle epäilijän rooli on poliittinen itsemurha.
Kaikki tuo ajatuksieni taustana käsiini sattui ruotsalaisen tutkijan Dick Harrsonin mainio kirja Stora döden. Sen runsaalla 450 sivulla kerrotaan Euroopassa ja Idässä 1300-1400 luvuilla riehuneesta rutosta, sen syistä ja vaikutuksista yhteiskuntaan. Monissa kaupungeissa asukkaista menehtyi 50-80 prosenttia. Silti sotaisissa historian kirjoissa ei tästä tuhosta ole juuri sen ansaitsemaa mainintaa.
Myös arabihistorioitsija Ibn Haldūn (1332-1406) toteaa, että ruton kaltaiset epidemiat esiintyvät silloin, kun itsevaltiaan hallitsemassa yhteiskunnassa valtias on menettämässä valtaansa. Yleensä sitä edeltää nälänhätä, jonka syynä on se etteivät talonpojat enää hoida peltojaan koska omistusoikeutta on järkytetty, verotus on noussut ja kaupankäynnille on asetettu korkeita maksuja. Hallitsijaa vastaan kapinoidaan, syntyy yleistä levottomuutta. Viljan varastot ovat tyhjiä, huono sato vie köyhät nälkäkuoleman partaalle.
Ibn Haldūn toteaa, että juuri nämä nälänhädän jaksot aiheuttavat epidemioita. Kaikki tämä johtuu valtion luhistumisesta. Esiintyy paljon levottomuuksia ja verenvuodatusta ja tauteja. Suurin syy tauteihin on ilman pilaantuminen, minkä syynä on liikaväestö. Liian suuri väestö aiheuttaa ilmaan monia pahanlaatuisia höyryjä. Eläimelliset henget saavat ilmasta ravintoa ja ovat siihen jatkuvasti yhteydessä. Saastunut ilma tuhoaa ensin ihmismielen ja pahimmassa tapauksessa myös keuhkot saastuvat. Syntyy epidemia ja vaikka vaikutus näyttäisi merkityksettömältä, mädännäisyys kasvaa, kuume leviää ja ihminen tulee sairaaksi ja kuolee.
Syynä mädännäisyyden ja pahanlaatuisten höyryjen leviämiseen on poikkeuksetta liian suureksi itsevaltiuden loppupuolella kasvanut väestö, sanoo Ibn Haldūn. On aivan selvää, Ibn Haldūn kirjoittaa, että sellainen yhteiskunta on seurausta itsevaltiuden alussa noudatetusta hallinnosta, hallitsijan suopeudesta, luodusta turvallisuuden tunteesta ja kevyestä verotuksesta.
Siksi tiedemiehet ovat tehneet selväksi, että asianomaisten tiheään asuttujen seutujen välissä on oltava tyhjiä, autioita alueita, jotta ilma pääsisi siten kiertämään. Tämä haihduttaa mädännäisyyden josta ilma on saastunut jouduttuaan kosketuksiin elävien olentojen kanssa ja tilalle tulee terveellistä ilmaa. Tämä on myös syynä siihen, että ruttoa esiintyy useimmiten tiheään asutuissa kaupungeissa kuten Kairossa ja Fezin kaupungissa Marokossa.
Nuo arabihistorioitsijan huomiot ilman saastumisesta ovat mielenkiintoisia ja ne tuntuvat kovin tutuilta. Ibn Haldūn ei nyt ihan maailman loppua ennusta, mutta antaa kuitenkin ymmärtää, että väestön määrä on kasvanut niin suureksi, että ekologiset rajat rikkoutuvat ja että ihmisten hyvää ajaneet valtiot päätyvät lopulta sortamaan asukkaitaan.
Dick Harrison huomauttaa, ettei Ibn Haldūn katso ihmisen voivan juuri vaikuttavan kehitykseen, mutta Ibn Haldūn huomauttaa kuitenkin, että tilannetta helpottaa jos ajatellaan ympäristöä, pidetään asuinalueet siisteinä ja vältetään etteivät kaupungit kasva liian suuriksi.
Ibn Haldūn ei kuitenkaan pitänyt astrologian antamaa vastausta selvityksenä ruton syntyyn vaikka monet muslimit ja kristitytkin niin uskoivat. Puhumattakaan siitä, että kristitty maailma katsoi yleisesti ruton olevan korkeimman rangaistus ihmisen synneistä.
Nuo kaksi selitystä olivat tuolloin yhtä yleisesti hyväksyttyjä kuin ilmaston lämpeneminen nyt meidän aikanamme. Niitä puolustettiin yhtä kiivaasti ja epäilijöiden kävi jo silloin huonosti.
Esko Salmela
Taalintehdas
